<<takaisin  

Villaneidit kesälaitumilla (Tunnelmia heinäkuulta)

Ihan ensiksi täytyy todeta, että kunnianhimoinen suunnitelma osallistua alkusyksystä viralliseen tokoon Miinan kanssa on toistaiseksi hylätty. Nyt vasta ymmärrän täydellisesti ihmisiä, jotka sanovat koulutuksissa: “kyllähän se kotona tekee…” Napin kanssa ei juurikaan sellaisia ongelmia ollut, mutta Miina kuuluu tuohon fiksujen ja filmaattisten koirien ryhmään, jotka valitsevat ajan ja paikan itse. Kotona esim. noudot menevät usein aivan nappiin, mutta kun harjoittelin keväällä Miinan kanssa ryhmäkoulutuksen jälkeen noutoa kentällä totesin jälleen kerran, että kyllä Miinasta toistaiseksi on enemmän pelleksi kuin toko-koiraksi. Pyysin Miinan sivulle ja sanoin paikka. Miina katsoi tarkkaavaisesti kun heitin kapulan. Käskin hakemaan, ei mitään. Uudestaan “HAE” ja pieni kannustava tönäisy, johan läks! Miina juoksi kapulan luo, nappasi suuhunsa ja lähti juoksemaan kenttää ympäri. No, sainhan sen sitten kolmen kierroksen jälkeen houkuteltua, mutta kapula taisi kyllä jäädä matkalle. Tämän jälkeen
noutoja harjoteltiinkin jonkin aikaa hihnassa.

Olen nyt myös ymmärtänyt takkuongelman vakavuuden. Miina oli näet menossa PMV näyttelyyn Tuusulaan ja Marja (kasvattaja), lupasi kuivata ja trimmata hauvelin. Kun olin pessyt neidin Marjalla (ja kastellut tietysti samalla uuden parketin, itseni yms.) siirryimme “koirahuoneeseen” Marjan kuivattavaksi. (Turkkihan täytyy villiksillä föönata suoraksi, jottei se takkuuntuisi ja jotta sen saisi trimmattua). Monestakohan takusta Marja mainitsi, 10:stä?? Enhän minä ollut niitä huomannut ja opin oikeastaan vasta siinä sitten miten niitä etsitään. No, nyt täytyy kyllä todeta, että Miina oli todennaköisesti juuri tullut siihen kuuluisaan “takkuikään”.

Miina ja Meeri ovat kumpikin viettäneet lomaa omilla tahoillaan, Meerin lähinnä veneillessä ja Miinan mökeillä touhutessa, vaikka kyllä Miinakin on ollut venereissuilla mukana. Yhtenä heinäkuun viikonloppuna Miina koki paljon uutta kun viikonlopussa ehdittiin ensin Turkuun junalla sitten veneellä Maarianhaminaan ja sunnuntaina taas laivalla ja junalla takaisin Helsinkiin. Oli siinä ihmettelemistä, mutta Miina käyttäytyi kyllä mallikkaasti ihan joka vekottimessa. Oheinen kuva on veneretkeltä Maarianhaminaan.

Ahvenanmaalla neiti ui ihan vapaaehtoisesti ja totesinkin, että kyllä sillä leijonaleikkauksella tosiaan tuntuu olevan ihan käytännön tarkoitus. Miina turkki kastuu uidessa vain vatsan alta ja jaloista ja sitten pepun päältä siihen rajaan asti, mistä turkki pitenee. Kun Miina sitten kerran teki komean ilmalennon laiturilta mereen oli neiti vajota kuin kivi pohjaan kun koko turkki kastui ja painoi todennäköisesti niin paljon, ettei Miina jaksanut uida kunnolla ollenkaan. Saattoi pienellä paniikillakin tietysti olla osansa. Onneksi mami oli paikalla pelastamassa.

Parissa näyttelyssäkin on tullut ravattua. Niistä tulokset jutun lopussa. Tulokset ovat juuri sen verran kannustavia, että on ihan pakko jatkaa enemmän tai vähemmän ahkeraa näyttelyissä käymistä.

Miina on jatkanut metsästysuraansa ja on nyt kehittynyt niin, että uskoo voivansa harrastaa monia lajeja. Jäniksenmetsätys on se ykkössuosikki, mutta kaikki pulut, varikset, västäräkit ja muut ovat seisonnan arvoisia. Muuten seisonta on kuin setterillä, etutassun koukistus vain puuttuu. Valitettavasti Miina kuitenkin päättää yleensä itse, mikä on sopiva hetki linnun ylösajoon. On se hienoa kun on samassa paketissa ajokoira, seisoja ja joskus jopa noutaja.

Ajatuksia syyskuulta

Jotta Miinan metsästysinto ei vain pääsisi laatumaan käväisimme Villakoirakerho järjetämissä ratajuoksuissa. Ensimmäisestä yrityksestä lähtien Miina lähti raketin lailla vieheen perään kuin ajatellen: ”Mitäääh, rakas rättini sai jalat alleen, äkkiä perään, ettei se vaan karkaa!!!!” Kahdella ensimmäisellä yrityksellä puudelini päätti kääntyä puolenvälin jälkeen takaisin. Ennen käännöstä se ikään kuin odotti TÄNNNEEE-käskyä ja ihmetteli varmaan miten sitä ei niin tuttuun tapaan tullutkaan. Jänisjahdissa kun aloitan sen takaisin huutamisen niin harmittavan nopeasti. Kolmannella yrittämällä Miina sitten juoksikin koko kierroksen.

Niin, ja agilityäkin olemme ehtineet harrastamaan, hauskaa ja vauhdikasta. Osallistuimme Agry-cuppiin, joka on viiden osakilpailun epävirallinen kilpailu. Ensimmäisen osakilpailun jälkeen hylky meinasi jo masentaa, mutta seuraavat kisat menivät paremmin ja pari kertaa teimme ihan 0-tulokset. Kaikki kunnia tästä Miinalle, sillä koulutusohjaajakin totesi viime treenien jälkeen, että kyllä se Miina menee yllättävän hyvin ottaen huomioon kuinka paljon sinä sitä häiritset. Eli minä olen kyllä se sähläävämpi ja heikkohermoisempi osapuoli meistä. Miinan hermot tuntuvat joskus ärsyttävänkin hyviltä. Ennen radalle menoa se saattaa makoilla ihan tyytyväisenä, piittaamatta ympärillä olevasta hälinästä ja hermoilevasta emännästä tuon taivaallista.

Että sellaista meille tällä kertaa…

Kata & Miina