Näin se alkoi

Kun 24 vuotta sitten muutimme Lauttasaareen oli se meille aivan uusi paikka ja “melkein maalla”. Särkiniemessä oli vain vähän asuintaloja ja muutama tehdas. Se oli mainio ulkoiluttamispaikka lauantaisin ja sunnuntaisin, jolloin perheet vieraineen olivat kävelyllä puistoissa ja rannoilla: väljyyttä löytyi muualtakin. Arkipäivinä oli Myllykallio paras paikka, sillä sijaitsihan se lähellä Hakolahdentiellä olevaa kotiamme. Perheessämme oli kolme koiraa, afgaani Tajmahal Anya, sen tytär Tuohi-Tikan Hupakko ja musta cockeriuros Tuohi-Tikan Tossu.

Totta on, että koira koiran tuntee ja kohta tehtiin tuttavuutta Mylliksen puitten siimeksessä. Tuli vastaan Jekku-pystykorva, Kroisos-englanninvinttikoira, Afi-kääpiövillakoira, Nuppe-cairnterrieri sekä monta, monta muuta hännänheiluttajaa. Tietysti juttu alkoi luistaa, eikä kulunut juuri aikaakaan kun eräänä päivänä isännät ja emännät panivat viisaat päänsä yhteen ja päättivät perustaa Lauttasaaren koirakerhon. Olisi niin mukava tavata muuallakin kuin puiston penkillä.

Tuumasta toimeen! Kerho perustettiin ja kerhoillat alkoivat kirkon rippikoulusalissa ja muutaman kerran jopa seurakuntasalissa. Siihen aikaan saarnasi kirkossa Voitto Viro, jolla oli musta keskikokoinen villakoira Toni, jota hän kutsui pieneksi veljekseen monen nirppanokkaihmisen kauhuksi. Joku taisi jopa tehdä hänestä kantelun, sillä hän oli saarnassaan toivonut, että tämä pieni veli olisi häntä vastassa taivaan portilla kun se aika koittaisi. Voitto Viro on suurenmoinen ihminen, kannattaa tutustua hänen kirjoihinsa.

Muistelen, että meidän ensimmäinen puheenjohtajamme oli Erkki Salonen, Jekun isäntä ja sihteeri Pirjo Lipponen, punaisen cockerin emäntä. Kerrottakoon, että Pirjo on nykyisin tutkija. Kassarouva oli Greta Hieta, suloinen villistäti. Silloin alussa meillä oli suuret unelmat koiratyön suhteen, mutta elämä heitti niin monet meistä pois Lauttasaaresta ja työmme jäi keskeneräiseksi. Ehkä ei aikakaan ollut ihan kypsä monelle uudistukselle. Olen hyvin onnelllinen kun Lauttasaaren koirakerho on virkistynyt ja saanut uutta puhtia ja niin monessa asiassa päässyt eteenpäin. Tämä lehti on erittäin tärkeä asia. Kerhoillat, eläinsuojeluviikon ohjelmat, siivoustalkoot, matkat ja matchowt vievät asiaa yhä enemmän eteenpäin.

Eräs yhtymäkohta nykypäivään ja aikaan 20 vuotta sitten on mm. Sääntöuudistus. Kerhoillassa 13.1.-68 Vuokko Lehikoinen piti esitelmän uusista näyttelysäännöistä ja nyt ovat samat asiat taas esillä. 20 vuotta sitten Saksan vinttikoiraliiton presidentti Herr H Shulze filmasi koiriamme Myllykaiilolla ja ensi kesäkuussa (-88) on hänen vaimonsa Ursula Schulze tuomarina SA-Fan (Suomen Afgaanit-Finlands Afghaner) erikoisnäyttelyssä. Hänen Pachacumac afgaaninsa ovat kuuluisia etenkin kilpajuoksijoina. Mutta ne koirat, jotka 20 vuotta sitten juoksentelivat Myllykalliolla ja muualla Larun puistoissa, nukkuvat nyt nurmen alla.

Pienivalkoinen villis Afi eli kaikista kauimmin, 16 vuotiaaksi. Se oli iloinen ja peloton vekkuli. Kun iso afgaaniuroksemme Riki leikki sen kanssa niin se vain nauroi ja heittäytyi Rkin suureen syleilyyn. Rikin toinen painikumppani oli pystykorva Nalle. Kun ne painivat Myllykallion huipulla, ohikulkijat huusivat kauhuissaan: ”Nyt se tappaa ton pienen, auttakaa!!” Mutta Nallen Marja-emäntä vain hymyili. Nyt on Marja Toivonen ratsastuksen opettaja Haminassa ja toiset koirat ovat hänen hellässä hoidossaan.

Lauttasaaresta me Tuohi-Tikat muutimme –74 Kirkkonummelle. Lauttasaaren läpi ajaessamme näemme usein nykyisiä Larulaisia koiria isäntineen ja emäntineen. Toivotamme heille ja Lauttasaaren koirakerholle miellyttävää ja aktiivista jatkoa."

Anna-Leena Konttinen